Julistaja

Äitini rakastaa minua. Ainakin luulen niin. Olen siitä kuitenkin niin varma, että ajatus on minulle selviö; en mieti sitä sen enempää. Varmasti tuttu tunne suurimmalle osalle meistä.

Kuvitellaan sen sijaan traagista tilannetta, jossa pieni lapsi pettyy kun äiti ei taaskaan tullut sovitusti paikalle perhetapaamiseen. “Kyllä äiti rakastaa mua vaikka ei nyt ehtinytkään paikalle. Ihan varmasti rakastaa. Älä väitä muuta!” sanoo pettynyt ja pelästynyt lapsi.

Ihminen on mielenkiintoinen tapaus. Toistamme asioita muille jotta vakuuttuisimme niistä itse. Jonkun henkilön tai asian huonoutta jauhetaan kunnes kaikki ovat varmasti samaa mieltä. Löydämme totuuden, olemme oikeassa ja muut väärässä. Syntyy Julistaja.

Julistaja on niin varma asiastaan, että hän ei kysy. Hän ei halua oppia uutta vaan kertoo muille miten asia on. Julistajan mieli on hutera; se ei halua tai kykene käsittelemään monivivahteisia asioita, asiat ovat joko/tai. Julistaja ei ole kiinnostunut vastakkaista mielipiteistä vaikka kuvittelee haluavansa herättää keskustelua. Julistajan yleisöä ovat samanmieliset, joiden seurassa julistus muuttuu fundamentaaliseksi totuudeksi ja muut väärässäolijoiksi.

Mielipiteen esittäminen eroaa julistamisesta siten, että siinä tuodaan korostetusti esiin se, ettei kyseessä ole fundamentaalinen totuus, vaan mielipide. Samalla syntyy tila muiden mielipiteille.

“Kreikan auttaminen on idioottimaista” on julistus. “Mielestäni Kreikalle ei olisi kannattanut antaa apua” on mielipide.

Mielipiteen ilmaisijalle muiden reaktiolla ei ole väliä; oma tuntemus on arvokas ja “totta” ilman muiden hyminää. Mielipiteen ilmaisija laittaa myös itsensä likoon; hän ei väitä olevansa oikeassa, hän vain kertoo itse kokevansa asian tietyllä tavalla. Samalla on hän ottaa riskin olla väärässä ja tekee itsensä paljaaksi.

Sen lisäksi, että julistaminen on tavallaan absurdia, koska siinä toistetaan jotain joko on totta tai ei ole, siihen liittyy toinen, suurempi ongelma. Jos joku sanoo, että “Kreikan auttaminen on idioottimaista”, hän leimaa samalla kaikki, joiden mielestä Kreikan auttaminen on fiksua, idiooteiksi. Tämä lopettaa keskustelun tehokkaasti. Kukaan ei opi mitään. Lisäksi leimaaminen aiheuttaa toisen mielenkiintoisen ilmiön; koska Julistaja kokee teesinsä oikeaksi, ja muut idiooteiksi, hän samalla loukkaantuu ja turhautuu muiden idioottimaisesta käytöksestä ja tuskissaan huutaa “miksei kukaan tajua?”. Ja kumpikin osapuoli istuu poteroissaan kädet taskuissa.

Kun ensi kerralla kerrot jotain, mieti miksi. Muuttuuko asia jotenkin kun puhut siitä? Oletko mielissäsi jos toinen on samaa mieltä? Loukkaannutko jos ei? Miksi?

Jos sen sijaan olet oikeasti kiinnostunut totuudesta, kysy. Kysyminen on uhkarohkeaa, koska vastaus voi olla jotain muuta mitä toivoit. Itseasiassa, jos olet aidosti avoin, ei tarvitse toivoa, olettaa tai olla mitään mieltä. Olet vaan ja seuraat muita. Juuri kuunteleminen tarjoaa mahdollisuuden ajatella asioista uudella tavalla ja viisastua. Fiksu ihminen ymmärtää, ettei hän itse hyödy mitään omien argumenttiensa toistelusta, vaan on mielellään vaiti ja yrittää oppia muilta. Omat mielipiteethän ovat jo omassa tiedossa eikä ne toistelusta muutu enempää tai vähempää todeksi.

Comments

Kommentointi kaunistaa.